Oulun yliopiston neurotieteen tutkijat ovat selvittäneet asumispalvelujen, psykiatristen sairaalapalvelujen ja avohoitopalvelujen käyttöä Suomessa vuosien 1996 ja 2018 välillä (Kalevan artikkeli 14.11.2022). Tulokset eivät ole yllättäviä. Psykiatrisia sairaalapaikkoja on ajettu alas koko tarkastelujakson ajan, mutta panostukset avohoitoon ovat alkaneet vasta 10 vuotta sitten. Panostus avohoitoon on ollut hitaampaa paitsi suhteessa sairaalapaikkojen vähenemiseen, myös suhteessa asumispalveluiden määrän kasvuun.

Selvitys tuo esiin, että koska järjestelmä pyrkii tuottamaan kaikille samaa palvelua, osa ei saa tilanteeseensa tarkoituksenmukaista palvelua ja osa ei palvelua ollenkaan. Huolena on, ettei asumispalvelujärjestelmässä potilaiden hoito tapahdu toivotulla tavalla.

Tämä on erittäin tärkeä ja tervetullut puheenvuoro.

Psykiatrinen asumispalvelu ei korvaa osastopaikkaa

Ammatillisissa keskusteluissa olen toisinaan törmännyt ajatukseen,  että psykiatristen sairaalapaikkojen väheneminen ei ole esitetyn kaltainen ongelma, koska psykiatriset asumispalvelut ovat tulleet korvaamaan sairaalapaikkoja. Asumispalvelu ei kuitenkaan vastaa psykiatrista sairaalahoitoa ja heikosti resurssoitu avohoito korostaa tätä eroa. 

Psykiatrisen sairauden perusteella myönnetty asumispalvelupaikka ei ole asukkaidensa hoitotaho. Asumispalvelussa olevan asiakkaan hoitotahona toimii edelleen sama aliresursoitu ja ylityöllistetty psykiatrinen poliklinikka, kuten muillakin psykiatrian avopalvelun asiakkailla.

Psykiatrian asumispalveluissa ei ole lääkäriä. Kun asiakkaan hoitotasapaino järkkyy, on asumispalvelun henkilöstö yhteydessä hoitotahoon, jonka lääkäri voi kalenteritilanteensa salliessa tavata asiakasta ja tehdä tarvittavia muutoksia lääkitykseen.

Psykiatrisissa asumispalveluissa ei mielenterveyslain mukaan ole oikeuksia puuttua asiakkaan itsemääräämisoikeuteen ja asettaa esimerkiksi rajoittamistoimenpiteitä samalla tavalla kuten esimerkiksi vammaisten henkilöiden asumispalveluissa (vammaispalvelulaki). Ja hyvä niin. Itsemääräämisoikeus pitää olla psykiatrisen hoidon keskiössä ja rajoittamistoimenpiteiden olla viimesijainen keino puuttua tilanteeseen, jossa henkilö on vaaraksi itselleen tai muille. Lisäksi asumispalvelu on huoneenvuokralain mukaista vuokra-asumista. Kyseessä on ihmisen koti, johon asumispalvelun henkilöstöllä ei ole asiaa ilman asiakkaan suostumusta ja jonka asukas voi halutessaan irtisanoa.

Kun asumispalvelun asiakas on akuuttijaksolla sairaalassa tai tapaamisella psykiatrian poliklinikalla ja hänen lääkityksensä muuttuu, ei tämä tieto automaattisesti seuraa asiakasta asumispalveluun. Tästä syystä lääketasapaino vaarantuu, koska useimpien asiakkaiden kohdalla asumispalvelun henkilöstö huolehtii lääkehoidon toteutumisesta. Asumispalvelun henkilöstö ei näe asiakastietojärjestelmästä lääkemuutoksia, joten hoitovastuussa olevan tahon pitää erikseen ilmoittaa niistä. Mikäli asiakas ei anna lupaa soittaa ja tarkistaa asiaa, saattaa hän olla pitkäänkin vanhalla, tilanteeseensa sopimattomalla lääkityksellä. Myöskään tieto muuttuneista diagnooseista ei aina seuraa asumispalveluun.

Sekä että, ei joko tai

Kirjoitustani ei pidä ymmärtää väärin. Avohoito ja asumispalveluiden tuleminen vanhanmallisen psykiatrisen sairaanhoidon tilalle on ennen kaikkea hyvä kehityskulku. Psykiatrinen hoito on ottanut vuosikymmenien mittaan suuria ja ehdottoman tärkeitä harppauksia kohti inhimillisempää hoitoa ja potilaiden itsemääräämisoikeuden vahvistamista. Psykiatrinen hoito ei ole samaa, kuin se oli muutama vuosikymmen sitten ja hyvä niin. Ei kuitenkaan pidä sanoa, että psykiatristen sairaaloiden potilaspaikkojen karsintaa voitaisiin yksi yhteen korvata asumispalveluita lisäämällä. Pitää myös kiinnittää huomioita siihen, että psykiatrisen sairaalaverkoston alasajo tarvitsee tuekseen huomattavaa panostusta avopalveluihin. Suuntaus avopalveluihin ei saa olla tapa säästää seinistä.

Avohoitoon pitää panostaa huomattavasti nykyistä enemmän sekä samalla vahvistaa asiakaslähtöistä ja asiakkaan täysivaltaisuutta korostavaa toimintakulttuuria. Avohoidon kantokykyä pitää vahvistaa niin, että se pystyisi vastaamaan myös tällä hetkellä hoidon ulkopuolelle jäävien henkilöiden hoidon tarpeeseen. Samalla tarvitsemme kuitenkin edelleen psykiatristen sairaaloiden osastopaikkoja. Osastopaikkoja tarvitaan pysäyttämään kriisiytynyt tilanne. Osastopaikkojen liian vähäinen määrä johtaa tilanteisiin, jossa hoitoa joudutaan priorisoimaan tilan puutteen vuoksi tavalla, jolle ei ole hoidollista perustetta. Lääkäri voi todeta osastojakson tarpeen, mutta rajallisen paikkamäärän vuoksi tarvittavaa hoitoa ei voida toteuttaa. Psykiatristen pitkäaikaisosastojen paikkamäärän väheneminen johtaa myös tilanteisiin, joissa vakavista psykiatrisista häiriöistä kärsiviä ihmisiä majoittuu esimerkiksi asumispäivystyksissä tai rappukäytävissä vailla mitään hoitokontaktia.


0 Comments

Leave a Reply

Avatar placeholder